Kuka olen
Miten määritellään se, kuka on? Joskus kauan sitten luin jostain, että sen sijaan, että Australiassa esiteltäisiin itsensä ammatin kautta, kuten Suomessa, siellä kerrotaan harrastuksista. Mielestäni tässä on vissi järki: enhän ole työni, enkä koulutukseni, en se mitä teen. Toisaalta sanotaan, ettei ihminen ole myöskään ajatuksensa, eikä tunteensa, vaikka kaikki edellä mainittu lie jollain tavalla määrittelee meitä.
Olen nainen, äiti, puoliso, sisko, esikoinen; olen tällä sukupuun oksalla, tässä verilinjassa, oman haarani vanhin, käsittämätöntä kyllä. Olen ajatellut, että tämän ikäiset kuin nyt olen, ovat, jos ei nyt vanhoja, niin väistämättä ihan oikeita aikuisia kuitenkin. Nyt en enää tiedä onko sellaista aikuista olemassakaan, on vain eri tavalla kokemuksia kerryttäneitä ja enemmän ja vähemmän keskeneräisiä ihmisiä. Joillain on sellaista osaamista tai kokemuksia, ehkä itsevarmuutta joidenkin sellaisten asioiden suhteen, mikä omasta näkökulmastani tarkasteltuna saa heidät vaikuttamaan ”aikuisilta”. Varmaa kuitenkin on, että myös näillä ”aikuisilla” on osa-alueita elämässään, missä heillä on kehittymistä tai puutteita osaamisessa tai tiedoissa, ehkä tietoisuudessa. Omilta lapsiltani joskus kysyin, olenko heidän mielestään ihan tavallinen äiti ja tuomioksi sain, etten ole, vaan olen outo. Ehkä siis yksi määritelmäni on outo.
Inhimillisyyttä ja sukujuuria
Ihmisenä toimin tietyillä tavoilla johtuen kokemuksistani, ympäristöstäni, mielenkiinnonkohteistani, traumoistani. Kannan mukanani tahdostani riippumatta vähintään jonkin verran sukuni perimää, niin sen hyviä kuin ns. huonojakin puolia – ainakin niitä, mitä en ole osannut kyseenalaistaa. Teen matkaa täällä maailmassa usein pää täynnä erilaisia ajatuksia, kiinnostun ja kyllästynkin, mutta jos joku, niin kiinnostus ihmisyyteen ja ihmisenä kasvamiseen, jopa sieluna kehittymiseen, on pysynyt jollain lailla matkassa koko aikuisikäni. En halua riidellä ja väitellä väittelemisen ilosta, haluan pohtia, oppia ja ymmärtää, vaikka toisinaan jotkut asiat pyrkivät ja pääsevätkin ihon alle. Erityisesti lapsiin, eläimiin ja luontoon kohdistuvat vääryydet ja laiminlyönnit ovat vaikea pala kohdata triggeröitymättä. Myös ihmisen liiallinen itsekkyys ja välinpitämättömyys kuohahduttavat tunteitani, vaikka samaan aikaan uskon, että monessa tapauksessa näiden ilmiöiden taustalla on jonkinlaista traumaa.
Männyt, dekkarit ja muotinuket
Mistä sitten innostun, mihin uppoudun? Olenko saavuttanut elämässäni jotain (tai mitä sitten, jos en olekaan)? Innostun hiirenkorvista ja kukkien puhkeamisesta sekä pitkin pihaa omistajan elkein astelevasta variksesta – mahtava tyyppi! Ilahdun, kun seurailen pikkulintujen tai oravien puuhailuja pihapuissa, kolmessa männyssä, jotka joku viisas noin viisikymmentä vuotta aiemmin on pieninä taimina istuttanut ikkunoidemme eteen, ja jotka nyt jylhänä vartioivat kotiamme. Tähyilen öisin taivaalle ja kuuntelen hiljaisuutta. Kun tarvitsen lepohetken, uppoudun synkän dekkarin sivuille tai kevyisiin historiallisiin tv-sarjoihin. Vuosien varrella kiinnostuksenkohteeni ovat vaihdelleet Egyptistä ja keskiaikaisen eurooppalaisnaisen elämästä Romanovien sukupuuhun ja vanhoista selvittämättömistä murhatapauksista muotinukkejen maailmaan ja takaisin. Nukkeharrastus on pysynyt mukana elämässä jo pitkälti toistakymmentä vuotta ja näkyy kodissamme yhtä lailla täpötäysien omien ja perittyjen kirjojen ja kirjahyllyjen rinnalla. Käsillä tekeminen on lähellä sydäntäni erityisesti kuvataiteen osalta, mutta muunkinlainen puuhastelu kiinnostaa. En ole ollenkaan taitava ”small talkissa”, mutta voin syventyä tuntikausiksi muihin keskusteluihin. Unelmapäivänäni on hyvä sää, aurinkoinen, mutta ei liian kuuma, eikä tarvi tehdä koko päivänä mitään muuta kuin lukea: joko omaa kirjaa, tai ääneen lapsille vanhaa lasten- tai nuortenkirjaa, ja välillä katsella rakkaita mäntyjä ja pihakukkia pörriäisineen.
Suurin saavutus: itsetuntemuksen lisääntyminen
Entä ne saavutukset? Suurin saavutukseni lie itsetuntemuksen lisääntyminen. Sen oppiminen vähitellen ja yhä syvemmin mitä ajattelen, mistä olen kiinnostunut ja mitä kohti haluan mennä, millaiseksi haluan elämääni luoda. Ei, helppoa se ei ole ollut, eikä välttämättä jatkossakaan ole. Patriarkaalisen ja jatkuvaan kasvuun tähtäävän yhteiskunnan mittapuiden mukaan saavutukset eivät ehkä ole suurenmoisia tai näy hienoina titteleinä, mutta kenties olen jollain muulla, henkisellä tasolla, saavuttanut jotain henkilökohtaisesti ja päätynyt kulkemaan polkua, jonka varrelta näyttää löytyvän aina vain uutta mielenkiintoista tutkittavaa ja tutustuttavaa. Miten tämä lyhyt elämä voisi milloinkaan riittää kaiken sen tutkimiseen ja uuden oppimiseen, mitä haluaisinkaan ehtiä?
Tule mukaan terapeuttiselle matkalle
Jos oman elämän erilaisten tilanteiden äärelle pysähtyminen kanssani kiinnostaa, olet lämpimästi tervetullut ratkaisukeskeiselle taideterapeuttiselle matkalle, jossa pääset ohjatusti tutkimaan mitä uutta luova taide voi tuoda esille tilanteeseesi. Taideterapia on helppo ja mielenkiintoinen menetelmä, mihin et tarvitse ns. ”taiteellista osaamista”, sillä terapian tarkoituksena ei ole tehdä taidetta, vaan lähestyä käsiteltäviä aiheita luovasti ja intuitiivisesti, jolloin esille voi nousta jotain tietoisen mielen toiselta puolen ja siten avartaa näkemyksiä ja löytää uudenlaisia ratkaisuja ja askeleita. Taideterapiaistunnot toteutetaan kätevästi etäyhteydellä ja taidevälineiksi riittävät vähimmillään jonkinlainen kynä ja paperi, mutta halutessasi voit varata itsellesi vesivärit, puukynät tai jopa akryylimaalit – mikä vain tuntuu itsestäsi hyvältä ja mitä kotoasi löytyy.
Lisäksi toivotan sinut tervetulleeksi seuraamaan, jopa hankkimaan, taidettani, jonka pääasiassa toteutan maalaamalla kierrätysfarkuista valmistamilleni pohjille, sekä lukemaan ajatuksiani ja pohdintojani blogista.
Tällä matkalla,
Petra